Liikunnan riemua?

Aamiaisen syötyäni huomaan, että ulkona sataa vettä kaatamalla. Minun on kuitenkin lähdettävä lenkille. On pakko. Liikunnan ilo on kadonnut, kun kaatosateessa viiletän pitkin lammikkojen täyttämiä katuja lenkkareiden läpi sukat märkinä. Lenkki on silti suoritettava. Päässäni herää kysymys: miksi? Minkä vuoksi lenkistä on muodostunut minulle niin tärkeä, etten voi jättää sitä yhtenäkään päivänä väliin?

Kuten useimmat tietävät, kuuluu pakkoliikunta yleensä anoreksian olennaisimpiin oireisiin. Näin on ollut myös omalla kohdallani. Olen rääkännyt kehoani polkemalla tuntikausia kuntopyörää, juossut jalkani kipeiksi, kierrellyt erilaisia kuntoklubeja, jotta lyötäisin viikon jokaiselle päivälle tarpeeksi rankan tanssitunnin, herännyt yöllä jumppaamaan ja pomppinut sairaalahuoneessani. Välillä hetken aloillaan istuminenkin on tuntunut mahdottomalta. Olen rääkännyt aliravittua kehoani siis äärimmäisyyksiin ja keskittänyt ajatukseni yksinomaan siihen, miten saisin kulutettua tarpeeksi.

Viime aikoina liikuntatottumuksiini on kuitenkin tullut muutos ja olen saanut tuntea olevani voitolla taistelussani pakkoliikkumista vastaan. Olen vaihtanut kaiken ankaran hikiliikkumisen rauhalliseen ja leppoisaan kävelyyn ja vähentänyt liikunnan määrää huimasti. Olen oppinut nauttimaan päiväohjelmaani kuuluvasta lyhyehköstä kävelystä lämpimänä kesäpäivänä musiiikkia kuunnellen. Olen onnistunut rauhoittamaan kävelytahtiani niin, että pystyn juttelemaan samalla ja katselemaan maisemia, jopa pysähtymään tervehtiäkseni vastaantulevia koiria. Lenkistäni on muodostunut minulle mukava päivärutiini, jota olen oppinut odottamaan ja kaipaamaan aamupäivisin. Olen ajatellut, että liikunta ei ole minulle enää pakonomaista suorittamista vaan harrastus, josta olen saanut iloa. Tai näin olen ainakin luullut, kunnes sairaus tänään taas muistutti itsestään.

Huomatessani lenkin olevan minulle yhä pakko, jään pothimaan sen merkitystä minulle ja totean palaavani jälleen sairauteni olennaisempien tekijöiden äärelle. Ymmärrän, että kyse ei ehkä sittenkään ole pelkästään kilometreista tai kulutetuista kaloreista. Seuraavassa yritän selventää hiukan tätä asiaa.

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, liittyvät syömishäiriöihin usein olennaisesti erilaiset pakkotoiminnot, kuten liikkuminen. Sairas ei usein välttämättä osaa itsekään kyseenalaistaa pakkotoimintojensa järkevyyttä, sillä ne johtuvat pitkälti myös nälkiintyneiden aivojen ratojen jumiutumisesta, jolloin ajatukset alkavat pyöriä tuttua kehää. Vaikeimpina aikoina liikkuminen on ollut minulle myös keino sulkea pois ajatuksia ruoasta ja keino unohtaa nälkää, kun kaikki energia on keskitettävä omaan fyysiseen jaksamiseen ja liikkumiseen.

Lisäksi mainitsin edellisessä kirjoituksessani myös siitä, kuinka tutut päivärutiinit luovat sairaalle henkilölle turvallisuuden tunnetta. Näistä rutiineista luopuminen saattaa aiheuttaa pahimmillaan jopa paniikinomaista kauhua, sillä rutiinit ovat keino luoda järjestystä sisäiseen kaaokseen. Tällöin on siis helpompi turvautua kerta toisensa jälkeen sairauden luomaan (epätodelliseen) turvallisuuden tunteeseen..Turvattomuuden tunteen kohtaaminen voi tuntua niin lamaannuttavalta, että sairastunut ahdistuu jo pelkästään ajatuksesta muuttaa tuttuja toimintamalleja. Ainakaan minä en ollut tänä aamuna vielä kyllin vahva kohdatakseni ne pelottavat tunteet, joita tutun tapani rikkominen olisi minulle tuonut.

Itselläni sairauteeni ja sen syntyyn liittyy myös olennaisesti kontrollin tunne. Kontrolloimalla esimerkiksi painoani ja syömisiäni saan jollakin tapaa tuntea, että pystyn kontrolloimaan myös tunteitani ja elämääni. Käsittääkseni liikkumisen kontrolloiminen liittyy tähän samaan asiaan. Vaikka tiedän, ettei ainakaan kertaluontoisesti pienen lenkin väliinjättäminen vaikuttaisi painooni mitenkään, en halua, että sääolosuhteet tai mitkään muut ulkoiset tekijät määräävät mitä teen tai jätän tekemättä.
Lisäksi sairauteen liittyy olennaisena osana myös suorituskeskeisyys. Lenkistä on muodostunut minulle tehtävä, joka on suoritettava joka päivä, säästä tai olosuhteista riippumatta. Kun tähän yhdistää vielä anoreksiaan liittyvän täydellisyyden tavoittelun, on jo lenkin lyhentäminen mahdoton ajatus. Samaan suorituskeskeisyyteen liittyy myös pakonomainen opiskelu ja se, että olen hyväksynyt itselleni vain kaikkein korkeimmat arvosanat.

Vesisateessa yksin tarpoessani vaatteet läpimärkinä huomaan, että pakkoliikkuminen siis pitää tiukasti otteessaan vieläkin minua. Liiikunnan riemu on kaukana enkä ehkä olekaan vielä niin pitkällä taistelussani, kun olen saattanut hyvänä päivänä kuvitella, vaikka edistymistäni vaikeimmista ajoista en voikaan kiistää. Sen sijaan huomaan, että itseni ja sairauteni ymmärtämisen suhteen alan olla jo pitkällä. Ja jälleen nousee yksi ajatus ylitse muiden: tästä sairaudesta on päästävä eroon.

<3: Ida